Seitsemän vuotta sitten olin romuna. Aika lailla. Elämä tuntui olevan yhtä loputonta marraskuuta vaikka kuinka reippaasti yritin kitkeä epämääräistä pahaa oloa pois. Kiltin tytön syndrooma ja muutamat kovat kolaukset elämältä ja hupsista, olin jumissa. Kestojumissa. Sisältä ja ulkoa. Ratkaisu: muutin ulkomaille uutta alkua etsimään. Uuden työn ohella ja sen vastapainoksi liikuin paljon. Poljin täysillä räntäsateessa pinnistelemään joogaan (tietenkin siihen rankimpaan mahdolliseen vaihtoehtoon), koska niin kuului tehdä. Edit: olin aina ennenkin tehnyt niin. Juoksin, uin. Täysillä. Olin koko ikäni liikkunut ja käskenyt kehoani. Kankea kroppa alkoi jossain vaiheessa taipua astangajoogalle ja reisilihakset kantoivat maratonin kunnialla läpi. Olin sitä mieltä, että kyllä se jatkuva väsymys karisee kunhan vaan vähän reipastuu. Eikö?
Samalla ihmettelin, miten ne lihakset oli aina niin juntturassa. Kärsin migreenistä ja selkävaivoista. Miksei pää kääntynyt vaikka joogasin päivittäin? Liikunnan lisäksi olin kokeillut kaikkia mahdollisia hoitokeinoja ja oppinut samalla, että minulla oli niska jumissa, huono alaselkä, keuhkot kasassa, ”siis niin paljon jännitystä kropassa että mitenköhän toi sun verenkiertokaan toimii” ja niin edelleen. Mutta hei, ajattelin: jos on keho täynnä sekundaa niin minkäs teet? Särkylääkkeiden napsimisen ohella liikuin ja venyttelin. Tarvittiin hellä potku kotoa persuksille ja entisen taidegallerian houkutteleva estetiikka, jotta lopulta seisoin Alexander-tekniikan keskuksen kynnyksellä. Menin ovesta sisään enkä ole takaisin kaivannut. Jostain syystä pidin päiväkirjaa ensimmäisistä oppitunneista:
——-
Noloa että taas särkee päätä ja niska siitä syystä erityisen jumissa.
—-
Aloitetaan juttelemalla vastakkain jakkaroilla ja opettaja kysyy miten päädyin sinne. Hän kertoo Alexander-tekniikan historiasta ja sen kehittäjästä F.M. Alexanderista. Näyttää luurangosta atlasnikaman ja niskan sekä selän toiminnan. Aloitetaan varsinainen oppitunti istumalla jakkaroilla edelleen ja opettaja pyytää ajattelemaan oikean käden nostamista ylös ilmaan, mutta ei tekemään sitä.
—-
Tajuan miten pelkkä ajatteleminen vaikuttaa kehooni.
—-
Seistään ja opettaja ohjaa käsillä niskaa ja kaulaa pienillä liikkeillä. Paino putoaa hartioilta. Istuudutaan ja noustaan jakkaralta. Tunnin jälkeen soitan kotiin ja kerron kuinka elämäni on muuttunut. Tätä jotain on pakko saada lisää. Kävelen ympäri kaupunkia niska vapaana ja sata kiloa kevyempänä. Tuntuuko kaikista tältä?
——-
Vuosia myöhemmin olen itse Alexander-tekniikan opettaja. Säännölliset Alexander-tunnit käynnistivät ensin muutoksen omassa olemisessani ja myöhemmin myös siinä, mitä halusin elämässäni tehdä. Nyt opetan ihmistä huomaamaan, miten hän tiedostamattaan toimii ja on. Yksityistunnilla tutkimme yhdessä, kuinka yksinkertaiset ajatukset voivat välittömästi muuttaa olemisen laatua ja helpottavat kehon toimintaa.
Alexander-tekniikka on kuin uuden (tai oikeastaan kauan sitten unohtuneen) kielen opettelua, alussa usein outoa, ihmeellistä, vaikeaakin – mutta vähitellen periaatteet selkiintyvät ja muuttuvat osaksi ymmärrystä ja ”sanavarasto” karttuu. Kehonkäyttö kevenee ja krooninen jännityskierre katkeaa, kun opit ajattelemaan itseäsi ja oman kehosi osia rakentavalla tavalla. Jossain vaiheessa sinun ei enää tarvitse kääntää kieleltä toiselle tai muistella yksittäisiä sanoja vaan huomaat puhuvasi kokonaan uutta kehonkieltä! Vähitellen vanhat tottumukset korvaantuvat uusilla toimintatavoilla. Menetelmä edellyttää oppilaalta halua oppia ja ottamaan vastuuta omasta oppimisprosessistaan. Toimintaa haittaavista tavoista pois oppiminen on yksinkertaista, mutta ei aina helppoa. Samaan aikaan se on myös rohkaisevaa ja palkitsevaa. Ja mikä parasta, näillä oppitunneilla ei tarvitse pelätä pistokokeita.
